Kirjoittanut: Yrjö Säävälä
Odottelen teetäni yrittäen samalla pysäyttää aikaa. Mustikkapiirakan jo olenkin saanut. Toivoisin sen uusivan itseään samalla, kun syön sitä palan kerrallaan. Teen maagisia liikkeitä pitämällä kynää paperilla ja kutsumalla tätä olemista täällä näkyville, kuviksi ja sieppaamalla niitä sanoiksi paperille. Äänet ympärillä eivät vain tahdo muuttua kuviksi ja kuvat sanoiksi. Hiljaisuus pysyy kovin harvasanaisena.
Naapuripöydässä istuu vanha pariskunta lopettelemassa kahvejaan, viipyilemässä, harjoittamassa kenties jotain samaa hartautta kuin minäkin. Mies istuu hieman sivuttain pöytään ja naiseen nähden, ei katso kasvoihin, vastailee selkein lausein naisen kysymyksiin. Nainen on menettänyt ryhtiä, istuu kuin pieni lapsi etunojassa ja sormeilee sormiaan.
Kokeilen itsekin. Olen hämmentynyt. Missä olen? Tunnen sormet, tutut sormet. Kotoisat sormet. Nainen kysyy:”Missä ollaan, ollaanko oltu aikaisemmin täällä, miten täältä mennään?” Hänellä on oma mies, asiallinen, ei kovin lämmin nyt, mutta tuttu.
Sormet. Saan teen, makuja, tuosuja. Aika kuluu kuitenkin. Mustikkapiirakka muuttuu pala palalta minuksi. Tee vajoaa, jäähtyy. Pieniä makuja.
Vanha pariskunta lähtee. Ovat pian menneet. Katu kohisee kahvilan ulkopuolella. Autoja, ihmisiä, lapsia, koiria.
Ovi käy. Tuuli on viileä ja suuri. Suuria taloja. Suuri kaupunki.
Täytyy mennä.