Historiallinen adaptaatio kokeellisen psykologian kehityksestä Lewinin kenttäteoriaan.
Sinä aamuna Wilhelm Wundt heräsi pirteänä. Laventelin tuoksuiset lakanat olivat tarjonneet kukkeat unet ja punarinnan liverrys nostatti tunnelmaa entisestään. ”Jos jonakin päivänä niin tällaisena kannattaa Leipzigissa perustaa psykologian laboratorioita”,Wundt pohti. Elettiin vuotta 1879.
Laboratorion perustamisen jälkeen Wundt pähki hetkosen, että mitähän täällä laboratoriossa tutkisi, kunnes oiva idea kehkeytyi hänen mielessään: ”Minäpä tutkin introspektiota. Sen pitäisi olla helppoa, tarvitsen vain muutaman hyväuskoisen kokeelle altistettavaksi.”
Wundt oli pidetty mies, tai ainakin hyvä puhumaan, joten vaikeaa ei ollut koehenkilöiden löytäminen. Riitti, kun hän vain kertoi kadulla vastaantulijalle:”Olen tässä viime aikoina perustellut laboratoriota ja haluaisin tehdä Teille nyt vähän kokeita”. Ihmiset olivat mielissään, kun kelpasivat kokeisiin. ”Edes siihen..,” miettivät heikkoitsetuntoisimmat.
Laboratoriossa koehenkilö sai kukkasen käteensä ja ilahtui. Tietenkin ilahtui, kukapa nyt ei kukista pitäisi? Wundt reagoi metailahtumalla (ilahdus ilahduksesta) ja janosi lisää reaktioita. Hän kirjoitti muistiin kaiken, mitä koehenkilöt kertoivat. He kertoivat kukan väristä, ruusun piikeistä ja tuoksusta. Jollekin tuli mieleen Allen Ginsbergin säkeet:”Kuollut kukka parka, milloin unohdit olevasi kukka?”. Wundt kuunteli ja jatkoi muistiinpanojaan. Hän oli mielissään onnistuneesta introspektio-menetelmästään, jossa ihminen raportoi kaiken mitä hänessä tapahtuu tietyn ärsykkeen koettuaan. Samalla hän kehitteli huikeaa teoriaa:
Ihmiselle annetaan ärsyke ja hän reagoi ärsykkeeseen.
Ihmisellä ei ole itsellään aktiivista roolia ärsykkeeseen reagoidessaan.
Opimme ihmisistä, kun vain kirjoitamme ylös kaikki ärsyke-reaktio-parit.
Ehkä joskus vielä voitaisiin mitata ajatuksen nopeuttakin?!
Lopuksi Wundt kuitenkin otti koehenkilöltä kukan pois. Eihän köyhällä psykologian laboratoriolla sentään ollut mahdollisuutta lahjoitella kukkia sinne tänne.
Kauaa ei Wundt saanut menestyksen autuudesta nauttia, sillä ennen pitkää joku kateellinen väitti Wundtin olevan väärässä. Asialla oli William James.”Röyhkeä ja pöyhkeä jenkki”, pohdiskeli Wundt, yhä luottaen oman teoriansa erinomaisuuteen. Mutta suuri tiedeyhteisö ihastui Jamesin terävyyteen. Silloin ei vielä eletty totuuden jälkeistä aikaa, joten Jamesin asiaa auttoi oikeassa oleminen:
Kun ihminen saa kukkasen käteensä, reagoi jokainen kukkaseen eri tavalla. Ihmisellä itsellään on rooli siinä, mihin hän tuossa hetkessä kiinnittää huomionsa. Kutsun tätä toimintoa valikoivaksi tarkkaavuudeksi.
Kunnianhimoiset saksalaiset eivät jääneet happamina kaalimaalle makaamaan Jamesin ilkeilyn jälkeen. Niinpä uuden tieteenalan, kokeellisen psykologian, toisen aallon airueet Wertheimer, Koffka ja Köhler päättivät kreata uusia huikeita idiksiä. Niitähän puski havaintopsykologian alalla liukuhihnalta.
Ensimmäinen ajatus: James on oikeassa: ihmisellä on aktiivinen rooli havaintojen tulkinnassa, etenkin, jos ärsykkeet ovat epämääräisiä.
Toinen ajatus olikin jo omaa tekoa: meillä on taipumus yksinkertaistaa havaintoja niin, että monimutkaiset kokonaisuudet näyttävät koostuvan yksinkertaisista elementeistä.
Kolmantena miehet pohtivat, että havaitsemiseen liittyy olennaisesti myös toiminta ja siksi näitä kahta, havaintoa ja toimintaa, on tarkasteltava yhdessä, erottamattomina.
Neljäntenä yksittäinen ärsyke tulkitaan suhteessa kokonaisuuteen.
Eräänä iltana miesten rentoutuessa krokettia pelatessa Volkspark Friedrichsheinissa pohdiskeli yksi, että miksihän tätä uutta saksalaista psykologian alan tutkimussuuntaa voitaisiin kutsua. Yksimielisesti päätettiin tämän olevan gestalt-psykologiaa. Tai oikeastaan päätös oli kaksimielinen, sillä joukon kolmas, Wertheimer, piti mykkäkoulua hävittyään ensimmäisen kierroksen kroketissa. Kroketti ei ole hyvä peli rentoutumiseen.
Mutta voi, jälleen saksalaisten päästyä psykologian aallonharjalle, paikalle ilmaantui oma koira puremaan. Amerikkalaistunut saksalaispsykologi Kurt Lewin oli toki kiltti mies mutta ikävästi hän vei ilon gestalt-miehiltä. (Paitsi siltä yhdeltä, joka ei ollut toipunut kroketista vielä, eikä hän siksi ollut ollutkaan iloinen). Kurre vihjaisi, että teoria ja käytäntö on eri. Teoriassa, jos lyö toista vasaralla päähän, tulee päähän kolo. Mutta käytännössä siihen tuleekin kuhmu. ”Also, liebe Freunde, sie müssen ihmisiä omassa lebensweltissään tutkia!.”
Ja sitähän Kurre itsekin teki. Elämismaailmaksi täsmentyi se maailma, jossa ihminen elää. Vaikkapa kahvila. Siellä Cafe brutalia siemaillessaan Kurre pohdiskeli, että tässä ruuhkaisessa kahvilassa tarjoilija muistaa kaikkien tilaukset. Mutta kun hän kysyi tarjoilijalta seurueen lähdettyä mitä seurue söi, ei tarjoilija enää muistanutkaan. ”Was ist los?!” , mietti Kurre kuumeisesti kunnes tuli johtopäätökseen:
Tarve jäsentää kentän.
Tarjoilijan toiminta jäsentyy tässä kahvilaksi kutsutussa kentässä tarpeen mukaan. Tarve, eli asiakkaiden mitä parhain palveleminen, ohjaa sitä, miten tarjoilija toimii. Kun tarve katoaa, jännite häviää kentästä. Tarjoilija ei enää muista tilauksia, sillä tarjoilutapahtuman tultua päätökseen tilauksen muistamisella ei ole enää merkitystä. Asiakas puolestaan jäsentää kentän mielessään erilaiseksi, sillä hänen tarpeensa on eri kuin tarjoilijan. Niinpä Lewin päätteli, että
Ihmisellä itsellään on hyvin aktiivinen rooli tässä kentän jäsentämisessä ja siinä toimimisessa.
Tai oikeastaan, ihminenhän on erottamaton osa kenttää!
Arvoilla on keskeinen rooli siinä, miten kenttä muodostuu
Eikä tässä vielä kaikki. Käyttäen Wundtin, Jamesin ja gestalt-miesten kehitystyötä, päätteli Kurt Lewin
kentän olevan psykologinen kenttä.
Onhan toki olemassa myös fysikaalinen ja sosiaalinen ympäristö, mutta niistä tulee osa psykologista kenttää vain yksilön aktiivisen tiedonkäsittelyn ja toiminnan perusteella. Hän keksikin selkeän määritelmän:
kenttään kuuluu kaikki, jolla on yksilölle merkitystä ja siitä rajautuu ulos kaikki, millä ei ole yksilölle merkitystä.
Ja näin ollen, kenttä muuttuu koko ajan yksilön tarpeen jäsentämänä, se on välillä laajempi, välillä suppeampi.
*********************
Ensi viikolla kävelet luokkakokoukseen tapaamaan muurareita, taksikuskeja ja suutareita. Suuntaudut ala-asteen aikaisiin kavereihisi ja luokan näkyviin persooniin. Toisia et juuri huomaa, et muistanut heidän olevan olemassakaan. He eivät ole psykologisessa kentässä, vain sosiaalisessa ympäristössä.
Mutta koollekutsuja onkin plaseerannut sinut tuollaisen ventovieraan seuraan. Sosiaalinen ympäristö alkaa tulla osaksi psykologista kenttääsi, sillä pakko yrittää kohteliaisuutta jotakin jutella, vaikka suosituimmat istuvat toisaalla ja heidän juttunsa kiinnostaisi enemmän. Pian huomaat katsovasi yhä pidempään tuota tuntematonta, aistit hänen läsnäolonsa, pidät hänen katseestaan ja annat hänen äänensä upota korviesi kautta rintaan asti. Taidat pitää hänestä, hänen vilpittömyydestään? Mikä ihastuttava kohtaaminen!
Samalla kenttäsi kapenee käsittäen miltei ainoastaan tuon toisen ihmisen. Aiemmin huomiota imeneiden suosittujen tarinat häipyvät kentästä ja siirtyvät sosiaaliseksi ympäristöksi. Siitä ne taas tulevat osaksi psykologista kenttää jonkun tehdessä aloitteen yhteislaulusta:”Me ollaan sankareita kaikki…..!”
Lewinille kenttä on olemassa ja virittynyt joka ikinen hetki, kun tajuntammekin on toiminnassa. Jokainen hetki suljemme ulos tietoisuudesta jotakin ja suuntaudumme lukuisista vaihtoehdoista johonkin tiettyyn. Kaikessa tässä on mukana suuri määrä subjektiivista vääristymää ja jumiutuneet tavat kokea ja toimia kentässä saavat meidät voimaan pahoin. Monilta osin vääristymät ovat kognitiivisia, mm. ajatusvääristymiä ja kuten huomaat, gestalt-terapian historia on voimakkaasti kognitiivisen psykologian värittämä. Kognitiokin ovat kuitenkin osa laajempaa kokemuksellisuutta ja toimintaa.
Tämän kaiken tiedostamista yritetään gestalt-terapiassa edistää.