Stressiä ja haavoja

Perinteinen psykiatria on psykofyysisten ja sosiaalisten ilmiöiden avaruuden oudoilla maisemilla tarvinnut taskuun sopivaa, yksinkertaista kompassia. Sen nimi on sressi-haavoittuvuusmalli.

Kun kokeminen muuttuu maagiseksi, mittasuhteet muuttuvat, ajan kulku vaihtelee, äänet puhuvat ja nähty saa mielikuvituksellisia muotoja, vain yltiöpäinen tai todella rohkea tohtii lähestyä ja astua sisään tuollaiseen maailmaan.

Ei hätää, SH-malli pelastaa meidät ja kertoo mihin hämmentävät kokemukset pohjaavat. Nimittäin kalloluiden sisällä asustelevaan neurologiaan. Aineeseen.

SH-malli antaa psykiatrian ammattilaisille näennäisen selkeän kuvauksen ja turvallisen etäisyyden vieraanoloisiin ilmiöihin. Sen voima on sen ominaisuudessa olla perustelematta mitään. Mallia voi kukin tulkita omien painotustensa mukaan. SH-malli selittää psykiatriset ongelmat sairauksina. Se kertoo, että herkimmät meistä vain ovat sellaisia, kuin ovat, lähtökohtaisesti. Stressi on auttamatta rikkonut jotain, mikä oli haurasta.

”Luolavertaus aiheellisesti muistuttaa meitä luulemasta liikoja ymmärryksemme syvyydestä”

Niille, jotka ovat esimerkiksi kokeneet psykoottisen jakson ja toipuneet siitä, tehdään selväksi prosessin kytevän remissiosta huolimatta. Mutta voisiko olla niin, että eletty elämä onkin haavoittuvuuden taustalla. Olisiko haavoittuvuuden taustalla minän eheyttä murentaneet pelottavat ja nöyryyttävät olot?

Kokijat ja näkijät eivät tyydy litteään ja biologistiseen näkemykseen. On nähty, että merkitykset, tunnevoimaiset kokemukset, sosiaalisten suhteiden historia, kulttuurin muodostama kenttä, yhteisen olemisemme ja toiminnan kenttä näkyvät ja tuntuvat meissä. Metsä asuu meissä, kevään valo on meissä, perheet ovat meissä. Onkin menossa monia samanaikaisia prosesseja: neurologisia, psykofyysisiä, sosiaalisia kulttuurisia, kosmisia. Menneisyytemme on täällä. Nykyisyytemme on täällä.

Perinteinen biologistinen ajattelu on metafysiikkaa. Platonin luolavertausta mukaillen: Se, mitä havaitsemme, on heijastusta jostain perustavammasta. Tästä meille havaittavasta voimme tehdä päätelmiä perustavasta ja tosiolevaisesta.

Kuva: Brady Knoll/Pexels

Psykiatriassa sairaudet ovat tuollaisia tosiolevaisia. On sairauksia ja niiden oireita.

Kuume on virus- tai bakteeri-infektion oire. Kun tiedetään hoito bakteeri-infektioon, ollaan tyytyväisiä. Voidaan yrittää lievittää oireitakin. Pääasia, että saadaan tulehduksen aiheuttaja pois elimistöstä. Osaan psykiatrisia ongelmia suhtaudutaan, kuten virusinfektioihin. Voidaan yrittää lievittää oireita, mutta viruksille emme voi tehdä suoraan mitään. Vallitsee voimakas kielteinen suhtautuminen ns. oireisiin. Ne eivät itsessään ole mitään huomion arvoista. Ne ovat häiriötiloja, joita voi parhaassa tapauksessa opetella hallitsemaan. Luolavertaus aiheellisesti muistuttaa meitä luulemasta liikoja ymmärryksemme syvyydestä.

Meille jää kuitenkin hyväksi mahdollisuudeksi joko muodostaa teoriaa ilmiöistä tai yrittää katsoa ja kuunnella paremmin meille ilmenevää, tai molempia.

Psykiatriassa osaa ilmiöistä, kuten ahdistusta ja masennusta pidetään suoraan sairauksina, eikä oireina. Metafyysinen kurkistelu toimii tässä käänteisesti. Otetaan ahdistus ja masennus ilmiöinä, joiden syitä voidaan selvitää, mutta päähuomio on sairauksissa.

Gestalt-psykoterapian eksistentiaalis-fenomenologisen tietämisen pyrkimys on seuraavan kaltaista. Masennus ja ahdistus, nimenomaan henkilön kokema masennus ja ahdistus eivät ole sairauksia tai niiden oireita. Ne ovat lähtökohtaisesti totta itsessään. Ne nousevat esiin kokemuksellisesta taustasta osin arvoituksina, osin jo ymmärrettyinä .

Kuva: Thiago Matos/Pexels

Henkilö voi tuoda masennuksensa ja ahdistuksensa terapeuttiseen kohtaamiseen. Lähtökohtana on kuunnella ja antaa toisen kertoa. Lähtökohtana on antaa asioiden itsensä selittää itsensä. Psykoottinen kokemus esimerkiksi puhuu unien kielellä. Se on kaukana epäherkkyydestä ja siinä kylmät tai esineellistävät asenteet aistitaan hyvin voimakkaasti.

Näin masennus, ahdistus ja psykoosi olemisen tiloina ja liikkeinä näyttäytyvätkin mielekkäinä taustaansa vasten, kuin puheena siitä missä ollaan.

Tullaan johtopäätökseen:

Metafyysinen onkin täällä, eikä koskaan ollutkaan toisella puolella. IImiöiden salainen, vielä ymmärrykseltä näkymättömissä oleva puoli onkin täällä. Fyysinen ei enää selity ”sieltä”, vaan selittää itseään.

Saamme luvan katsoa suoraan, olla mukana, luoda uutta ja tuntea myötätuntoa.

Hyvillä mielin pakkaan SH-mallin ja aprikoin mihin sen veisin. Metalli- , muovi- vai sekajätteisiin?

Nyt tiedän: bioastiaan vain !

Kirjoittanut: Yrjö Säävälä

Kategoria(t): Blogi Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.