Helppoudesta ja prosessista

Törmäsin viikon aikana toteamukseen, että itsensä avaaminen saattaa olla joillekin ihmisille helpompaa etäyhteydellä toteutuvassa tapaamisessa kuin kasvotusten samassa tilassa ollen. Tämä kokemus ei tietenkään itsessään yllätä – monet psykoterapeutit ovat varmastikin todistaneet samaa. Mutta toteamus jätti Gestalt-terapeutin vielä nälkäiseksi: siinäkö se, helpompaa on, hyvä syy suosia sitä?

Syy haluta kuulla lisää on Gestalt-terapian prosessinäkökulmassa. Sellaiseksi koulukuntamme itseään tituleeraa – prosessiorientoituneeksi. Tällöin psykoterapeuttisen kohtaamisen keskiössä ei ole vain se mistä keskustellaan, vaan olennaista on myös se, mitä sekä terapeutissa että asiakkaassa tapahtuu tuossa tilanteessa. Siispä kun keskustelemme vanhemmuudesta helposti tulistuvalle lapselle, yritämme toki keksiä rakentavampia vuorovaikutusmalleja, joilla tukea lapsen kasvua ulos tuhoavasta käytöksestä. Keskustelun sisällön rinnalla vielä tärkeämpää on tiedostaa, mitä keskustelun aikana meissä herää kokemuksellisella tasolla – epätoivoa, pelkoa, vihaa, turhautumista, sydämenlyöntejä, hikoilua, aikuisen kokemusmaailman muuntumista lapsenomaiseksi… Tämän tiedostaminen on keskeistä, sillä nimenomaan heikosti tiedostettu kokemusmaailmamme estää meitä tekemästä itselle ja muille hyviä valintoja. Kyse ei ole yleensä tiedon puutteesta. Vastaavasti vahva nykyhetken tiedostaminen – mitä minussa tapahtuu ollessani suhteessa ympäristöön – auttaa meitä joustavasti säätelemään itseämme osana ympäristöä. Tämän tiedostamisen vahvistuminen on Gestalt-terapian keskeisin tavoite.

Luulenpa, että jokaisen Gestalt-terapeutin mielenkiinto siis herää, jos joku kertoo etätapaamisen olevan hänelle helpompi kuin tapaaminen samassa tilassa. Tätä toivetta sinänsä voidaan kunnioittaa – siis käyttää etätapaamisia – sillä tällöinhän asiakas ottaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja kertoo siitä, mitä hän tarvitsee. Toisaalta taas ensisijaista meidän näkökulmamme mukaan ei ole tehdä tapaamisesta helpompaa vaan tutkia sitä kokemusta, joka tuntuu estävän luovaa sopeutumista ja vapautta olla sitä mitä on. Tässä tilanteessa jotakin tärkeää ja kiinnostavaa tapahtuu suhteessa ympäristöön (toisiin ihmisiin), jos tietyn asian kertominen on helpompaa etäyhteydellä kuin lähemmässä kontaktissa vastaanotolla. Sen tiedostaminen saattaa nousta olennaisemmaksi kuin se asia, josta oltiin puhumassa. Siispä vastaanotolla saattaisimme tutkia sitä, millaista on olla, jos istumme tuolit niin kaukana kuin mahdollista. Ja mitä sitten herää, jos siirrämme niitä hieman lähemmäksi. Tai jos joskus kolmen rokotuksen, maskin ja kausivaihtelun turvin saamme lähentyä vielä enemmän toisiamme ja sallit sen, millaista on, kun istumme hetken miltei kosketusetäisyydellä? Entä jos kerrot saman asian katsoen minuun tai katsoen varpaisiisi. Henkilökohtaisempaa? Paljastavampaa? Mitä tämä kertoo Sinusta ja minusta ja toisaalta suhteestasi, kontaktistasi toisten ihmisten kanssa?

Nyt kun tämä asia saatiin tiedostettua, mistä olimmekaan puhumassa?

Kuva: Ivan Samkov/Pexels

Kategoria(t): Blogi Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.