Miltä se tuntui?

Oletko koskaan ajanut Linnanmäen vuoristoradalla? Miltä se tuntui? Oli hauskaa, jännittikin?

Hyvä kun tuli nyt näistä tunteista puhuttua. On tärkeää tänä uusromanttisena aikakautena muistaa alleviivata sen tärkeyttä, että tunteista on hyvä puhua. Nyt tiedämme, että ollessasi vuoristoradalla sinulla oli hauskaa ja jännittävää. Helpottavaa, että saatiin tämä terapeuttinen keskustelu nyt hoidettua ja tunteet jaetuiksi. Paraniko olosi? Eikö!?

Viime aikoina yhä enemmän on alkanut pistää korvaan kysymys:”Miltä se tuntui?”. Kysymyksellä kai usein yritetään syventää keskustelua rationaalisuuden pinnan alle, löytää jokin syvempi kohtaamisen taho. Kuluneella viikolla törmäsin kysymykseen useammassa radion keskusteluohjelmassa. Todistin kysymyksen myös tuttujen keskustelussa ja kotonakin jouduin kiemurtelemaan jonkin vastauksen tähän kysymykseen. Ja tunnustettakoon, taisin itsekin mumista saman kysymyksen, kun kesken terapiaistunnon keskittymisen herpaannuttua hetken hapuilin mihin suuntaan jatkaa. Pisteet hyvistä yrityksistä ja kunniamaininta hyvästä tarkoituksesta. Ippon jäi kuitenkin meiltä kaikilta tekemättä.

Pohtiessani hampaat kipeinä ja sormenpäät verillä sitä, miksi niin usein tämä kysymys tuntuu kömpelöltä, löydän ainakin kolme seikkaa. Näiden kolmen pointin rinnalla entinen pääministerikin kalpenee. Toivottavasti pointit eivät saa samaa tuomiota kuin minkä mainittu pääministeri antoi Pohjoismaiden neuvostolle (VMP!).

Dialogisuuden puute

Terapiakontekstissa, tai miksei muulloinkin, keskustelua voidaan kuljettaa eteenpäin paitsi kysymyksillä, myös väitelauseilla. Liian usein käy niin, että valitsemme piilotella itseämme kysymystemme takana ja jätämme syystä tai toisesta paljastamatta sen, mitä meissä itsessämme herää. Usein ”miltä se tuntui?”-kysymyksen ilmeinen kömpelyys liittyy tilanteeseen, jossa kysymyksen esittäjän olisi lisäutelun sijaan tarpeellista näyttää se, mitä hänessä tapahtuu.

Kun joku kertoo puolisonsa uhanneen häntä veitsellä viime viikonloppuna, on kysymys ”miltä se tuntui?” enimmäkseen tunkeutuva ja ärsyttävä. Se ei edistä vapautumista kauhusta, mutta antaa kylläkin kysyjälle suojan olla paljastamatta itsestään mitään ja hankalimmillaan kutistuu kysyjän tirkistelynhalun ilmentymäksi.

Vastaisuudessa valitkaamme siis dialogisempi reitti. Seuraavan kerran kun kuulet jonkun ihmisen kokeneen jotakin merkityksellistä – kielteistä ja myönteistä – haastan sinut utelemisen sijaan uskaltautumaan jakamaan sen, mitä tämä herättää sinun sisälläsi; ”Olen pahoillani…kun kuulen tästä, hengitys pysähtyy ja jähmetyn…mykistyn, en tiedä mitä sanoa…järkytyn kun mietin tuota tapahtunutta….itkettää, kädet puristuu nyrkkiin, tekisi mieli huutaa….”

Kuva: Rosie Sun/Unsplash

Kokemuksellisuus

Edellisestä mielikuvasta pääsemmekin oivasti yhteen Gestalt-terapian monista ytimistä – kokemuksellisuuteen. Sillä tarkoitetaan paitsi ajatuksia ja tunteita, myös mielikuvia, muistoja sekä aisteissa ja motoriikassa syttyviä ja sammuvia prosesseja.

Ehdotan toista kierrosta vuoristoradalla. (Pidä hatustasi kiinni!). Tunteiden ja ajatusten lisäksi yritä hetki tavoittaa vuoristorataan liittyviä aistielämyksiä. Muistatko puun tervamaisen tuoksun? Muistatko äänet, joihin yhdistyy laitteiden sihinät, puhinat ja kolinat, ihmisten puhe ja riemun kiljahdukset. Kun vaunu nousee ensimmäistä mäkeä ylös, jossain kohdassa alkaa yltyvä tuulenvire viilentää ihoa. Entä se näkymä, joka aukeaa aivan ylhäältä, muistatko sen? Sen voi aistia hengityksessä asti. Pystytkö tuntemaan kehon nytkähtelyt, kun vaunu kääntyy kulmikkaasti mutkissa tai pomppii raiteilla? Huomaa aistien ohella myös kehon liikkeet – motoriikka. Ehkä nostat vaunun syöksyessä alas kädet ylös tai huudat. Onko kaikki tämä merkityksellistä ja huomion arvoista, vai voiko tämän kaiken kuitata sillä miltä tuntui?

Kuten toivottavasti huomaat, kokemuksellisuus on huomattavasti laajempi käsite kuin tunteet, mutta pitää myös ne sisällään. Kokemuksellisuus on joka hetki keskeinen osa ihmisyyttämme ja elävyyttämme. Sitä arvostetaan, suorastaan vaalitaan, Gestalt-terapiassa. Kysymys ”miltä se tuntui?” sulkee tarpeettomasti pois merkittävän ja merkityksellisen osan mistä tahansa muistosta tai nykyhetkessä tapahtuvasta kokemuksesta.

Tässä ja nyt

Raskaat menneet kokemukset jaetaan ystävien kanssa siksi, että ne vaivaavat edelleen. Vastaavasti kukaan ei hakeudu terapiaan siksi, että joskus menneisyydessä tuntui pahalta. Terapiaan hakeudutaan siksi, että nykypäivässä on vaikeaa.

Nykypäivän ahdistukset, pelot, surut ja uupumukset voivat totta kai juontua jostakin sellaisesta, joka on ylittänyt sietokyvyn joskus menneisyydessä. Tällöinkään ongelma ei ole se, että silloin tuntui joltakin. Ongelma on se, että tuo joskus koettu vaivaa edelleen tänään. Näistä taakoista vapautuaksemme on välttämätöntä työstää muistoja tässä-ja-nyt, nykyhetkessä (esim. kun kerrot tästä nyt, mitä Sinussa herää?). Siksi olennaista, tai ainakaan olennaisinta, ei ole se, miltä silloin joskus tutui. Keskeisintä on se, mitä tuo muisto herättää minussa tai sinussa juuri nyt. Se ymmärrys tarvitaan, jotta voimme parhaalla tavalla jatkaa joka hetki käynnissä olevaa joustavaa itsesäätelyämme.

Jos tämän lukemisesta ei jää muuta mieleen, niin muistathan ainakin tämän: älä koskaan kysy: ”Miltä se tuntui?”.

Ja muista välttää ehdottomuutta.

Kategoria(t): Blogi Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.